Mikko Lehtinen reilusti avointa ajattelua.. ja hieman umpimielistä seassa

Isät on hyviä vaihtamaan polttimoita ja nostamaan esineitä.

Onnea isät, onnea minulle ja sinulle isänä. Jospa aloittaisin määrittämällä joitain isyyttäni ja tuttavapiirini isyyttä kuvaavia termejä. Ainakin voisin käyttää termejä: aidosti ylpeitä, rohkeita, tavoitteellisia isiä. Pidän näitä arvoja ja ominaisuuksia pelkästään positiivisena kehityksenä. 

Isä ja äiti ovat samanarvoisia ja vertaisia. Siis sekä lapsen, että koko yhteiskunnan silmissä. Kuten myös kaikessa elämän toimissa koko aikajanan sykleissä. Sitä pidän terveellisenä kehityksenä. 

On paljon kirjallisuutta ja tutkimusta siitä miten vanhemmuuden roolit muotoutuu, mitä malleja otamme omaan vanhemmuuteemme, parisuhteeseen sekä perheisiimme. Jopa liikaa, ainakin minulle luettavaksi. Määrä on sinänsä hyvä merkki, että parisuhteen, vanhemmuuden ja lasten kasvatuksen menneitä virheitä halutaan välttää ja oppia, jottemme tekisi samoja virheitä aina uudelleen ja uudelleen. Sukupolvien taakka on aina valmiina kannettavaksi.

Isyyden mallit ovat todella uusia, siis nykyisän, läsnäolevan, pehmeän ja avoimesti lapsilleen juttelevan isän malli. Puhun nyt ihmiskunnan historian janasta. Meidän on kyllä oltava todella armollisia itsellemme, kun opettelemme ja yritämme jättää perinnöksi näitä pehmeämpiä ja realistisempia arvoja. 

Viime vuosisata esimerkiksi oli täynnä sellaista väkivaltaa ja taistelua, että kovasti isit ja pojat joutuivat taistelemaan erillaisten fasististen ja kommunististen hirmuhallitsijoiden vainoharhaisten pyrkimysten takia.  Suomalaiset isät joutuivat molempien perkeleiden takia kohtuuttomiin rasituksiin ensimmäisestä maailmansodasta alkaen. Tämä isien sotaisuus ja sen trauma heijastuu ilman muuta meihin asti. Vaikeneminen on ehkä suurin kirous, minkä sotien trauma viiltää edelleen meidän perheaterioihimme asti.

Suomalaisen isän sotilaallisen ja poliittisen puolustuksen uhrautuvuus oli täysin ylivoimaista toisessa maailman sodassa. Meillä yli 90 000 kuolleesta poikkeuksellisen suuri osa oli sotilaita, miehiä, isiä. Muualla sotaakäyvissä maissa siviilien osuus oli huomattavan paljon suurempi. Luonnollisesti tämä edellytti Suomen naisilta ja äideiltä myös täysin kohtuuttoman vaativaa henkistä fyysistä panosta kotona, yhteiskunnassa, kotirintamalla.

Sota jätti Suomeen n. 50 000 isäntöntä lasta. 

Isien malli oli luonnollisesti aiemmin huomattavasti enemmän auktoriteetti, kasvattaja, kurinpitäjä. Fyysinen kurittaminen kiellettiin lailla vasta 1984! Tämä nykyisten kasvatusmallienaika, tasa-arvoisuuden kehityksen aika ja yksilöllisen isän-aika jossa sivistysmaissa elämme on siis tosi lyhyt aika ihmiskunnan historiassa. Isyyden muotoutuminen jatkuu. Niinkuin se on aina jatkunut.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän marttivartti3 kuva
Martti Nurmi

Isyys muuttuu ajassa. Ideaali-isää tuskin on. Jos olisi, siihen olisi kamalaa vertautua.

Vaikka Kant kritisoi teoreettisen järjen mahdollisuuksia tuottaa tietoa "oliosta sinänsä", nousee moraalilaki "ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina" objektiivisena ja rationaalisena velvoitteena ihmisen ideaalista. Toinen ihminen on päämäärä sinänsä, eikä väline jonkin asian saamiseksi.

Isyydellä on edellisessä määritelmänsä osa, jos on lapsellakin.

Isälle on monta tarvetta. Tärkein on ehkä, että siltä voi kysyä neuvoa, kun omat eväät ei riitä. Eväitten riittävyyden osalta yksi ulottuvuus varmaankin on, että on fyffee. Armottomassa yhteiskunnassa raha saattaa joskus olla turvallisuuden mitta.
Vaikka ihmistaimen elo isänsä kodissa on suhteellisesti melko lyhyt: https://www.youtube.com/watch?v=B0YuD1wSEs4

Jorma Keskinen

No olen tietysti liian vanha tähän keskusteluun mutta haluaisin tietää näiden herrojen isyyden montako lasta he ovat kasvattamassa täälä hetkellä.

Toimituksen poiminnat